Blogin kirjoittaminen täältä ei tunnu yhtään samalta kuin aikoinaan Etiopiasta. Täällä on kulttuuri ja maisemat vähän turhan samanlaiset jotta hirveästi mitään kunnon tarinoita irtoaisi. Just lupasin äidille laittaa enemmän kuvia, mutta en tahdo oikein olla kauhean hyvä ottamaan niitä. En tietenkään myöskään tykkää vaikuttaa turistilta, joka ottaa kuvia kaikesta mahdollisesta, koska tietysti on paljon coolimpaa esittää osaavansa vaikkei ole hajuakaan miten asiat toimii tai vaikuttaa ylimielisen tylsistyneeltä kun toiset riemusta kiljuen juoksee ottamaan kuvia paikallisesta nähtävyydestä, jota itsekin salaa vähän haluaisi käydä katsomassa.

Jos nyt joitakin kulttuurieroja lähdetään etsimään, niin suurin on tietysti se, että tämä maa pyörii pyörien ja pyöräilijöiden ympärillä. Tämä ei välttämättä kaikkia yllätä, ja tietysti itsekin sen tiesin jo etukäteen, mutta itse kokemus on kuitenkin kokeilemisen arvoinen. On varsin hauskaa huomata, että pyörä saa valoissa asettua auton eteen odottamaan, pyörän valot vaihtuvat ennen autojen valoja ja muutenkin kaikki sujuu kuin tanssi. Tämä johtuu tietysti osaltaan siitä, että paikallisen lain mukaan auton ja pyörän kolaroidessa syy on automaattisesti auton, autoilija maksaa. Luultavasti tästä johtuu myös se, että ilmeisesti pyörienkin pitäisi joitain liikennesääntöjä noudattaa, mutta eipä niin kukaan tee. Itseasiassa tänään huomasin ensimmäistä kertaa, että kaikki eivät tavallani polkeneet päin ilmeisesti autojen ja pyörien yhteisiä punaisia valoja, vaan osa jäi jostain syystä odottamaan. Pyöriin liittyy myös eräs kulttuurishokin ensimmäisestä ihastumisvaiheesta eriävä ärsyyntymisen kokemus. Oletukseni kun oli, että jos paikalliset pyöräilevät koko ikänsä joka paikkaan ja lapset kasvavat pyöräilyyn kohdusta asti, niin pyöräily sujuisi kaikilta suurinpiirtein yhtä hyvin kuin hengittäminen. Näin ei kuitenkaan vaikuta olevan, vaan lähes päivittäin menee hermo siihen, kun joku matelee keskellä kaistaa ilman aikomustakaan väistää altasi pois, kellon kilkuttaminen saa tyypin väistämään nimellisesti pari senttiä, joka ei kuitenkaan riitä mihinkään. Oikeanpuoleisen liikenteen mukaan joka ikisellä kadulla on kaksi pyöräkaistaa, oikealla mennään eteenpäin ja vasen on vastaantulijoita varten, paitsi ilmeisesti osalle, jotka tuntuvat polkevan vähän mistä huvittaa. En myöskään olisi kuvitellut että kaikista ihmisistä minä poljen lainapyörälläni ohi kaikista muista. Ei sillä että minulla olisi kiire minnekään, mutta tykkään ajaa omaan tahtiini sen verran lujaa, että vauhti eroaa kävelystä.

Toinen tärkeä asia ja yhtä jokapäiväinen kuin pyöräily on tietenkin, mikä muukaan kuin suklaavanukas. En tiedä onko teissä vielä joku joka ei tiedä, että täältä saa Alpron suklaasoijavanukasta puolen litran purkeissa hintaan 1,05e. Se on yhtä kuin noin 2 euroa per litra. Olen ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseni syödä vanukasta joka päivä, enkä vielä ole epäonnistunut saati katunut. Itse asiassa alan päivä päivältä vakuuttua enemmän siitä, että ihminen ei oikeastaan muuta ruokaa tarvitsekaan. Viimeisin varmistus tälle tuli eilen, kun muistin viimein ostaa uusia multivitamiineja vanhojen loputtua (täällä 60 kpl vegaaneille suunniteltuja vegaanipillereitä maksoi muuten lähi-Kruidvatissa 2,95e, vrt. ~ 10e erikoisliikkeessä Suomessa). Huomasin nimittäin samana iltana, että olen koko tämän ajan saanut noin 75% suositellusta b12-vitamiinimäärästä päivittäisestä suklaavanukasannoksestani :D

Sitten muihin uutisiin. En ole koko aikaa nyhjöttänyt täällä Nijmegenissä. Kävin torstaina ensimmäistä, mutten suinkaan viimeistä kertaa kaupungissa nimeltä Utrecht. Torstaiaamuna rakas kollegani Hannah ohimennen kysyi olenko saapumassa kuukausittaiseen viittomakielikahvilaan Utrechtiin. En ollut muistanut koko asiaa enkä täten ollut myöskään suunnitellut saapuvani paikalle. Ajatus spontaanista reissusta kuitenkin muhi mielessäni päivän, ja, koska olin suunnitellut lähteväni Utrechtiin joka tapauksessa perjantaina, päätin kokeilla tuuriani ja liftata. Lähdin töistä kotiin ja hyvin suoraviivaisesti jatkoin matkaa kohti keskustan liftispotteja. Olin yrittänyt jo aikaisemmin tarkkailla paikkoja sillä silmällä, mutta en ollut keksinyt mitään ehdottoman hyvää ratkaisua. Aloitin kokeilemalla erästä bussipysäkkiä, mutta luovutin varsin nopeasti. Päätin kokeilla tuuriani eräänlaisen liikenneympyrän liepeillä ennen Waalin yli vievää siltaa, joka on periaatteessa ainoa tie pois tästä kaupungista, ainakin minun kannaltani oikeaan suuntaan. Noin viisi minuuttia ehdin seistä paikallani, kun ensimmäinen auto pysähtyy ja sähköpyörätuolia käyttävä nuori nainen avustajakoirineen kertoo olevansa matkalla noin puoliväliin matkaa. En suoraan sanoen tuolloin vielä tiennyt tarkkaan missä kohtaa matkaani tarjottu paikkakunta oli, mutta symppasin tyyppiä niin paljon, että päätin ottaa kyydin vastaan. Kaikki sujui mukavasti, juteltiin muiden muassa Suomen ja Alankomaiden avustajapalveluiden eroista ja vammaisten työllistymistilanteesta. Sain kyydin suoraan pienen Veenendal-de Klomp –kuntayhtymän juna-asemalle. Tässä vaiheessa tiesin että junalla on vain yksi asema ennen saapumista Utrecht Centraaliin, mutta tuokaan matka ei sujunut ilman kommelluksia. Ennen junan saapumista laiturilla kaikui kuulutus, tietysti ainoastaan hollanniksi, jota seurasi joukko ihmisten huokailuja ja muutamia voimasanoja. Hetken kuluttua juna kuitenkin saapui laiturille ja ihmiset astuivat sisään. Joku naureskeli, että pysäkkinäytössä näkyy päinvastainen suunta. Juna pysähtyi seuraavalla asemalla ja suurin osa ihmisistä poistui. Vähän yllättävän suuri osa ottaen huomioon että olimme matkanneet vasta keskeltä ei mitään keskelle ei mitään. Päätin varmuuden vuoksi kysyä eräältä junaan jääneeltä, että meneehän tämä varmasti Utrechtiin, vaikka näytössä lukee päinvastainen suunta. Tyyppi vakuutti että kaikesta huolimatta menee. Eräs toinen matkustaja kuuli kysymykseni ja korjasi, että ei, tämä juna kääntyy tässä ympäri ja toiselle raiteelle tulee hetken päästä toinen juna joka jatkaa Utrechtiin!

Pääsin lopulta perille vieraaseen kaupunkiin, jossa etsin kartasta mieleeni tallentamien epämääräisten muistikuvien perusteella tieni perille baariin, joka oli täynnä viittovia käsiä. Kollegani ei ollut vielä paikalla, mutta kasvojen seasta tunnistin vajaa kaksi vuotta sitten Etiopiassa tavanneeni Aimeén J Liityin seuraan, tutustuin uusiin tyyppeihin, en ollut ainoa ulkomaalainen kuuleva seurueessa ja saimme hyvät naurut eri viittomakieliä vertailemalla. Lopulta myös kaverini tuli paikalle ja viivyimme seurassa hetken ennen kuin muutaman muun kanssa lähdimme kohti koteja.

Perjantaina olin töissä varsin väsynyt, enkä kovin kauaa siellä edes viettänyt ennen kuin lähdin taas liftaamaan. Toki ehdin toivottaa uuden toimistokaverini, korealaisen kuuron Kang-sukin tervetulleeksi ennen lähtöäni. Tällä kertaa itse liftaaminen kyllä sujui paremmin. Ilma oli paahtavan helteinen ja olin asettanut itselleni tunnin takarajan auringossa seisomiselle ennen kuin ottaisin junan. Tarkistin ajan kännykästä, ja huomasin että jo kolmen ensimmäisen minuutin aikana ehdin saada kolme tarjousta 20 kilometrin päähän Arnhemiin. Olin aikaisemmin lukenut että kaikki ovat menossa sinne, mutta sieltä on hankala päästä eteenpäin, joten kieltäydyin kaikista. Noin 10-15 Arnhem-tarjouksen jälkeen takanani töötättiin, sillä joku halusi tarjota kyydin vaikken ollut sitä edes huomannut. Tämä kyyti oli suoraan Utrechtiin asti ja aikaa oli ehtinyt kulua ehkä 20 minuuttia. Paremmin kuin olin edes toivonut! Kuski oli vanha hippi, joka oli vaihtanut alaa ja opetti nykyään viestintää ammattikorkeassa. Eniten yhteistä tuntui kuitenkin löytyä vasemmistolaisesta politiikasta, ja matkustelusta. Reppureissaaminen 80-luvulla Intiassa viimeistään vakuutti että tämä on hyvä tyyppi. 

Utrechtissa oli kivaa, samoin Amsterdamissa jonne menin katsomaan Euroviisuja (vaikkakin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen lopulta tietokoneen näytöltä kaverin soluasunnon huoneessa). Nyt alkaa väsyttää, eikä kotiinpaluun jälkeen ole juuri kertomisen arvoisia asioita tapahtunut. Jatketaan myöhemmin, kuvien kera!

Lokalisaatiota

Noniin, nyt jaksan neljäntenä vapaapäivänä taas vähän kirjoitella. Täällä oli varsin mukavasti siis helatorstain jälkeinen perjantai myös vapaata, ainakin Radboudissa siis, joten ehdin vähän paremmin sopeutua meininkiin.

Aikaisemmin laitoin kuvan huoneeni ikkunasta aamuauringossa. Muutenkin oon nyt tykästynyt tähän kämppään. Alkushokin jälkeen tajusin, et täähän on vallan kätevää ja tyypit mukavia. Tiistai-iltana kämppis-vuokranantajani Sebastian palasi matkaltaan ja torstai-iltana hänen vaimonsa Rosa saapui tänne myös. Elämäntarinoiden perusteella Sebastian on noin 20 vuotta vanhempi, mutta tosi mukava ja rento tyyppi. Jossain vaiheessa tuli puheeksi talonvaltaustaustat ja muut yhteiset intressit. Pikkuhiljaa on tullut puhetta myös asumisen yhteisöllisyydestä; keittiöstä saa syödä mitä haluaa, apua ja neuvoja voi pyytää ja aikaa halutaan viettää yhdessä. Toistaiseksi olen osallistunut yhdelle parsa-illalliselle ja tänään aamulla sain kehotuksen liittyä seuraan ja yrittää alkaa tykätä Game of Thronesista vielä tässä jokailtaisen maratonrupeaman alkuvaiheessa.

Auringon viimeisistä säteistä voi nauttia vielä riippumatosta käsin. Kuvan tosin otin aamulla.

Yksinasumiseen tykästyneenä olen kuitenkin viettänyt suurimman osan ajastani omassa rauhassani. Olen todennut ruokailuhuoneen riippumaton olevan hyvä paikka lukemiseen, katto taas on mitä oivallisin auringonpalvontaan.

Auringosta osataan onneksi ottaa myös hyöty irti. Noi paneelit tosin on naapurin puolella.

Nijmegeniin kaupunkina en ole niin kovasti tykästynyt. Asukkaiden puolesta tän pitäisi olla mulle tarpeeksi suuri, mutta jostain syystä ei silti sytytä. Olen yrittänyt käydä läpi kaikki puistot, jotka on kyllä ihan jees, mut ei mitään Turun Vartiovuoren kaltaista. Lisäksi täällä ei varmaan koko kaupungissa ole käytetty yhtään suoraa kulmaa kaavoituksessa. Olen nyt yrittänyt tehdä kovasti töitä sen eteen, että painaisin mieleen maamerkkejä joiden perusteella suunnistaa kotiin. Rooman tavoin kaikki tiet vievät keskustaan, mutta sieltä pois pääseminen onkin monimutkaisempaa. En tiedä onko täällä haluttu kopioida Amsterdamin kanaalien puolipyöreitä muotoja, mutta joka tapauksessa täälläkin keskustan pari suoraa katua kehystää eri pituisten ja muotoisten kaarien kehä. Keskusta ei ole ihan niin elävä kuin olisin toivonut, ja pettymyksekseni parin pääkadun jälkeen koittaa totaalinen tyhjyys. Ei tainnut olla edes yhtään kasvia tai kuljeskelevaa kissaa korttelin päässä ostoskadusta.

Keskustassa oli lauantain toripäivän ja Giro-pyöräkilpailun lisäksi patsas, jossa kilppari kurkistaa alas.

Paikallinen Aurajoki, Waal, ei ilmeisesti myöskään ole mikään turistikohde. Toki se on kooltaan ihan valtava, mutta sen varrella ei sitten olekaan yhtään mitään. Valtavat tankkerit seilaavat edestakaisin, pudotus kadun reunasta alas on useita metrejä ilman minkäänlaisia kaiteita ja penkkejä taisi keskustaa sivuavalla osalla olla pari. Mutta ainakin täällä on vehreää. Kaikkialla on puita ja pensaita, hautausmaat on jostain syystä erityisen houkuttelevia ja osa kirsikkapuista jaksaa vielä kukkia.

Harkitsin terälehtikasaan sukeltamista, mut en sit tehnyt niin kuitenkaan.

Waal ja vastaranta.

Taas mennään!

Terve!

Tässä sitä taas ollaan, poissa Suomesta. Olen itseasiassa ollut poissa jo viikon, mutta koska annoin itseni ties kuinka pitkästä aikaa lomailla hyvällä omallatunnolla, aloitetaan tämä tarina vasta täältä periltä. Niille teistä ketkä ei vielä tiedä, olen siis tälläkin kertaa vaihto-opiskelemassa, tai harjoittelussa jos tarkkoja ollaan. Näyttämönä toimii Nijmegen Alankomaiden itäosassa, Saksaan on kuulemma noin 10 minuutin automatka. Itse harjoittelu tapahtuu Radboud Universityssä, jossa työskentelen viittomakielen tutkijaryhmässä Connie de Vosin ohjauksessa. Käytännössä olen nyt kaksi päivää näprännyt ELAN-ohjelman kanssa tarkastaen balilaisen kylän viittomakielestä Kata Kolokista kerätyn korpuksen annotointeja. Niille ketkä eivät ymmärtäneet edellisestä lauseesta mitään, voin selittää enemmän lisää :)

Puitteet harjoittelulle ja elämiselle on varsin mukavat. Radboudista sain kahdeksannen kerroksen viittomakielikeskuksesta oman työhuoneen, jonka ikkuna tosin on pohjoiseen ja näkymä on vähän tylsän betonilaatikkomainen. Sain heti alkajaisiksi lahjaksi kahvimukin jota koristavat alankomaalaisen viittomakielen NGT:n sormiaakkoset, Connien väitöskirjan ja tiedon toimiston ilmaisesta kahvista :D ELANin kanssa näprääminen on ihan hemmetin tylsää, mutta ainakin työkaverit on mukavia ja kaikki tauot pyritään pitämään sosiaalisesti kaikki yhdessä.

Onko mitään kivempaa kuin nähdä oman duunipaikkansa valtava toimistokolossi odottamassa tien päässä melkein puolen matkan ajan?

Muki on varmasti just niin tyylikäs kuin odotittekin.

Minun työhuoneeni maisemat kalpenevat Connien kulmatoimiston metsänäköalalle.

Yliopiston ulkopuolella asun Nijmegen Oostissa kivassa asunnossa Connien kollegan Sebastianin kanssa. En kyllä oikeastaan ole edes tavannut Sebastiania vielä, sillä tämä sattui olemaan työmatkalla ja saapuu vasta tänä iltana. Kämppä on valtava ja mukava, ensimmäinen kylpy on jo otettu mutta ruokailuhuoneen riippumatto odottaa vielä testaamista. Näkymät on niin söpöt että välillä meinaa tulla oksennus, mutta kerran viikossa käyvä siivooja Ama varmaan siivoaisi myös sen.

Tältä näyttää aamuaurinko minun makuuhuoneen ikkunasta.

Kaikki ei kuitenkaan ole täälläkään pelkkää luksusta ja ihanaa auvoa. En ole vielä löytänyt tarpeeksi vahvaa kahvia, alan jo harkita kahvinjuonnin vähentämistä mahahaavan pelossa. Missään ei tunnu käyvän kortti maksuvälineenä, vaan käteistä kovasti kaipaillaan. Eilen lähdin suoraan harjoittelun jälkeen käymään keskustassa ja huomasin tämän keskikokoisen kaupungin menevän kiinni jo viideltä. Ajattelin jatkossa mennä yliopistolle jonkin verran aikaisemmin kuin kymmeneltä, jolloin suurin osa saapuu, jotta ehtisin mielettömiä pyöräteitä pitkin kruisailla keskustaan ajoissa.

Kaupasta sai vegaanista kanaa.

Olen Amsterdaminloman ja Nijmegeniin sopeutumisen vuoksi aika pahasti jäljessä omasta tehtävien asioiden aikataulustani, joten lopetten tämän ensimmäisen postauksen nyt tähän ja palaan asiaan paremmalla ajalla.

Puspus,
Marko