Blogin kirjoittaminen täältä ei tunnu yhtään samalta kuin aikoinaan Etiopiasta. Täällä on kulttuuri ja maisemat vähän turhan samanlaiset jotta hirveästi mitään kunnon tarinoita irtoaisi. Just lupasin äidille laittaa enemmän kuvia, mutta en tahdo oikein olla kauhean hyvä ottamaan niitä. En tietenkään myöskään tykkää vaikuttaa turistilta, joka ottaa kuvia kaikesta mahdollisesta, koska tietysti on paljon coolimpaa esittää osaavansa vaikkei ole hajuakaan miten asiat toimii tai vaikuttaa ylimielisen tylsistyneeltä kun toiset riemusta kiljuen juoksee ottamaan kuvia paikallisesta nähtävyydestä, jota itsekin salaa vähän haluaisi käydä katsomassa.

Jos nyt joitakin kulttuurieroja lähdetään etsimään, niin suurin on tietysti se, että tämä maa pyörii pyörien ja pyöräilijöiden ympärillä. Tämä ei välttämättä kaikkia yllätä, ja tietysti itsekin sen tiesin jo etukäteen, mutta itse kokemus on kuitenkin kokeilemisen arvoinen. On varsin hauskaa huomata, että pyörä saa valoissa asettua auton eteen odottamaan, pyörän valot vaihtuvat ennen autojen valoja ja muutenkin kaikki sujuu kuin tanssi. Tämä johtuu tietysti osaltaan siitä, että paikallisen lain mukaan auton ja pyörän kolaroidessa syy on automaattisesti auton, autoilija maksaa. Luultavasti tästä johtuu myös se, että ilmeisesti pyörienkin pitäisi joitain liikennesääntöjä noudattaa, mutta eipä niin kukaan tee. Itseasiassa tänään huomasin ensimmäistä kertaa, että kaikki eivät tavallani polkeneet päin ilmeisesti autojen ja pyörien yhteisiä punaisia valoja, vaan osa jäi jostain syystä odottamaan. Pyöriin liittyy myös eräs kulttuurishokin ensimmäisestä ihastumisvaiheesta eriävä ärsyyntymisen kokemus. Oletukseni kun oli, että jos paikalliset pyöräilevät koko ikänsä joka paikkaan ja lapset kasvavat pyöräilyyn kohdusta asti, niin pyöräily sujuisi kaikilta suurinpiirtein yhtä hyvin kuin hengittäminen. Näin ei kuitenkaan vaikuta olevan, vaan lähes päivittäin menee hermo siihen, kun joku matelee keskellä kaistaa ilman aikomustakaan väistää altasi pois, kellon kilkuttaminen saa tyypin väistämään nimellisesti pari senttiä, joka ei kuitenkaan riitä mihinkään. Oikeanpuoleisen liikenteen mukaan joka ikisellä kadulla on kaksi pyöräkaistaa, oikealla mennään eteenpäin ja vasen on vastaantulijoita varten, paitsi ilmeisesti osalle, jotka tuntuvat polkevan vähän mistä huvittaa. En myöskään olisi kuvitellut että kaikista ihmisistä minä poljen lainapyörälläni ohi kaikista muista. Ei sillä että minulla olisi kiire minnekään, mutta tykkään ajaa omaan tahtiini sen verran lujaa, että vauhti eroaa kävelystä.

Toinen tärkeä asia ja yhtä jokapäiväinen kuin pyöräily on tietenkin, mikä muukaan kuin suklaavanukas. En tiedä onko teissä vielä joku joka ei tiedä, että täältä saa Alpron suklaasoijavanukasta puolen litran purkeissa hintaan 1,05e. Se on yhtä kuin noin 2 euroa per litra. Olen ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseni syödä vanukasta joka päivä, enkä vielä ole epäonnistunut saati katunut. Itse asiassa alan päivä päivältä vakuuttua enemmän siitä, että ihminen ei oikeastaan muuta ruokaa tarvitsekaan. Viimeisin varmistus tälle tuli eilen, kun muistin viimein ostaa uusia multivitamiineja vanhojen loputtua (täällä 60 kpl vegaaneille suunniteltuja vegaanipillereitä maksoi muuten lähi-Kruidvatissa 2,95e, vrt. ~ 10e erikoisliikkeessä Suomessa). Huomasin nimittäin samana iltana, että olen koko tämän ajan saanut noin 75% suositellusta b12-vitamiinimäärästä päivittäisestä suklaavanukasannoksestani :D

Sitten muihin uutisiin. En ole koko aikaa nyhjöttänyt täällä Nijmegenissä. Kävin torstaina ensimmäistä, mutten suinkaan viimeistä kertaa kaupungissa nimeltä Utrecht. Torstaiaamuna rakas kollegani Hannah ohimennen kysyi olenko saapumassa kuukausittaiseen viittomakielikahvilaan Utrechtiin. En ollut muistanut koko asiaa enkä täten ollut myöskään suunnitellut saapuvani paikalle. Ajatus spontaanista reissusta kuitenkin muhi mielessäni päivän, ja, koska olin suunnitellut lähteväni Utrechtiin joka tapauksessa perjantaina, päätin kokeilla tuuriani ja liftata. Lähdin töistä kotiin ja hyvin suoraviivaisesti jatkoin matkaa kohti keskustan liftispotteja. Olin yrittänyt jo aikaisemmin tarkkailla paikkoja sillä silmällä, mutta en ollut keksinyt mitään ehdottoman hyvää ratkaisua. Aloitin kokeilemalla erästä bussipysäkkiä, mutta luovutin varsin nopeasti. Päätin kokeilla tuuriani eräänlaisen liikenneympyrän liepeillä ennen Waalin yli vievää siltaa, joka on periaatteessa ainoa tie pois tästä kaupungista, ainakin minun kannaltani oikeaan suuntaan. Noin viisi minuuttia ehdin seistä paikallani, kun ensimmäinen auto pysähtyy ja sähköpyörätuolia käyttävä nuori nainen avustajakoirineen kertoo olevansa matkalla noin puoliväliin matkaa. En suoraan sanoen tuolloin vielä tiennyt tarkkaan missä kohtaa matkaani tarjottu paikkakunta oli, mutta symppasin tyyppiä niin paljon, että päätin ottaa kyydin vastaan. Kaikki sujui mukavasti, juteltiin muiden muassa Suomen ja Alankomaiden avustajapalveluiden eroista ja vammaisten työllistymistilanteesta. Sain kyydin suoraan pienen Veenendal-de Klomp –kuntayhtymän juna-asemalle. Tässä vaiheessa tiesin että junalla on vain yksi asema ennen saapumista Utrecht Centraaliin, mutta tuokaan matka ei sujunut ilman kommelluksia. Ennen junan saapumista laiturilla kaikui kuulutus, tietysti ainoastaan hollanniksi, jota seurasi joukko ihmisten huokailuja ja muutamia voimasanoja. Hetken kuluttua juna kuitenkin saapui laiturille ja ihmiset astuivat sisään. Joku naureskeli, että pysäkkinäytössä näkyy päinvastainen suunta. Juna pysähtyi seuraavalla asemalla ja suurin osa ihmisistä poistui. Vähän yllättävän suuri osa ottaen huomioon että olimme matkanneet vasta keskeltä ei mitään keskelle ei mitään. Päätin varmuuden vuoksi kysyä eräältä junaan jääneeltä, että meneehän tämä varmasti Utrechtiin, vaikka näytössä lukee päinvastainen suunta. Tyyppi vakuutti että kaikesta huolimatta menee. Eräs toinen matkustaja kuuli kysymykseni ja korjasi, että ei, tämä juna kääntyy tässä ympäri ja toiselle raiteelle tulee hetken päästä toinen juna joka jatkaa Utrechtiin!

Pääsin lopulta perille vieraaseen kaupunkiin, jossa etsin kartasta mieleeni tallentamien epämääräisten muistikuvien perusteella tieni perille baariin, joka oli täynnä viittovia käsiä. Kollegani ei ollut vielä paikalla, mutta kasvojen seasta tunnistin vajaa kaksi vuotta sitten Etiopiassa tavanneeni Aimeén J Liityin seuraan, tutustuin uusiin tyyppeihin, en ollut ainoa ulkomaalainen kuuleva seurueessa ja saimme hyvät naurut eri viittomakieliä vertailemalla. Lopulta myös kaverini tuli paikalle ja viivyimme seurassa hetken ennen kuin muutaman muun kanssa lähdimme kohti koteja.

Perjantaina olin töissä varsin väsynyt, enkä kovin kauaa siellä edes viettänyt ennen kuin lähdin taas liftaamaan. Toki ehdin toivottaa uuden toimistokaverini, korealaisen kuuron Kang-sukin tervetulleeksi ennen lähtöäni. Tällä kertaa itse liftaaminen kyllä sujui paremmin. Ilma oli paahtavan helteinen ja olin asettanut itselleni tunnin takarajan auringossa seisomiselle ennen kuin ottaisin junan. Tarkistin ajan kännykästä, ja huomasin että jo kolmen ensimmäisen minuutin aikana ehdin saada kolme tarjousta 20 kilometrin päähän Arnhemiin. Olin aikaisemmin lukenut että kaikki ovat menossa sinne, mutta sieltä on hankala päästä eteenpäin, joten kieltäydyin kaikista. Noin 10-15 Arnhem-tarjouksen jälkeen takanani töötättiin, sillä joku halusi tarjota kyydin vaikken ollut sitä edes huomannut. Tämä kyyti oli suoraan Utrechtiin asti ja aikaa oli ehtinyt kulua ehkä 20 minuuttia. Paremmin kuin olin edes toivonut! Kuski oli vanha hippi, joka oli vaihtanut alaa ja opetti nykyään viestintää ammattikorkeassa. Eniten yhteistä tuntui kuitenkin löytyä vasemmistolaisesta politiikasta, ja matkustelusta. Reppureissaaminen 80-luvulla Intiassa viimeistään vakuutti että tämä on hyvä tyyppi. 

Utrechtissa oli kivaa, samoin Amsterdamissa jonne menin katsomaan Euroviisuja (vaikkakin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen lopulta tietokoneen näytöltä kaverin soluasunnon huoneessa). Nyt alkaa väsyttää, eikä kotiinpaluun jälkeen ole juuri kertomisen arvoisia asioita tapahtunut. Jatketaan myöhemmin, kuvien kera!